Eilen vietettiin ehkäpä vuoden kuuminta päivää lämpömittarin näyttäessä kolmeakymmentä lähes koko päivän. Mirva taktikoi ratsastamalla Allun jo aamupäivällä ja Sanna taas oli tyytyväinen Pökän pirtsakkuuteen päivemmällä. Marinka sai meikäläisen yllytettyä yölliselle hiekkakuopparatsastukselle ja pakkasimme Heikin ja Hartsan autoon puolen kymmenen maissa illalla. Myönnettäköön, että moni asia jännitti; mitä Hartsa sanoo autoista, puskista pomppivista jäniksistä, pysynkö kyydissä, saanko hevosen pysähtymään jne. sillä emme ole vielä kertaakaan maastoilleet edes kotosalla. Tulta päin, sanoi mummo lumessa. Ja hengissä selvittiin.
Heikki on aina ollut reipas poika etenemään, joten jo alkuverkkailussa tahti oli selvä: Heikki kävelee edellä ja me koitamme ottaa parivaljakkoa kiinni. Heikin nöpöhölkkäillessä Hartsa vaihtoi askellajin pyytämättä jo laukalle. Eihän meikäläinen moiseen sponttaaniin tahtimuutokseen ollut lainkaan valmistautunut, joten looginen(?) ratkaisu tilanteeseen on luonnollisesti kiljua vähäsen, "Apua, tää laukkaa!!!". "Istu alas ja nauti kyydistä", kuului vastaus edeltä.
Ensimmäiseen nousuun tultiin vähän rapsakkaa vauhtia ja elämäni vilistessä silmieni ohi elokuvaraidan tavoin, päätin, että urani maastoilijana/hiekkakuopparatsastajana/laukkaajana/ehkä ylipäätään missään metriä korkeammalla on ohi. Mielestäni myös ilmaisin sen selkeästi ja kuuluvasti edelläni menevälle ratsukolle ("Mä tipun - Etkä tipu - Mä kuolen - Etkä kuole - Mä en ikinä tuu tota mäkeä enää - Höpö höpö, mennnään tosta alas"), mutta muutamaa minuuttia myöhemmin löysin itseni jälleen kuopan pohjalta keräilemästä itseäni uuteen koitokseen. Ensi kerralla pitää teipata kamera kypärään, nyt nauhalle saatiin vain jälkitunnelmia:
45 minuuttia myöhemmin olimme edelleen köpsyttelemässä pitkin metsäpolkuja, kun kuulimme jostain metsän siimeksestä koiran haukuntaa, kauheaa kiroilua ja huutoa: "Kuka v##*$ teidät on tänne käskenyt ratsastamaan, painukaa v##*$n vähän s##*$n lujaa". Olimme törmänneet paikalliseen kylähulluun. Edellisessä risteyksessä näkemämme piikkilanka-aidat ja "Täällä vartioin minä"-kyltit antoivat kyllä uumoilla, että jotain vastaavaa voisi olla edessä :D No, emme olleet kenenkään pihassa emmekä muutenkaan rikkoneet jokamiehenoikeuksia ratsastaessamme, mutta eipä näistä asioista tietenkään lauantai-iltana 23 tienoissa kiinnosta huutavan eukon ja haukkuvan taistelukoiran kanssa jäädä keskustelemaan :D
Hengissä selvittiin. Ensi viikolla uusiks. Turvaliivikaupan kautta. Ja loppukäynnit eri reittiä.
-Maija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti