Maailman paras pullaponi

Kolme vuotta sitten laitoin ht-nettiin ilmoituksen, jossa etsin Järvenpään lähiseuduilta itselleni hoitohevosta kymmenen vuoden hevostelutauon jälkeen. Tarjouksia sateli, olinhan järkevä(?) ja vastuuntuntoinen oman auton omistava aikuinen teinilauman seassa. Kiertelin katsomassa muutamia vaihtoehtoja, kunnes ajoin Valmennuskeskus Huuhtasen pihaan ja kohtasin Marinkan. Vanhaan navettaan rakennetun tallin pesupaikalla seisoi Nasu. "Onpas laiha, tänne en jää", ajattelin juuri samalla hetkellä, kun Marinka totesi ääneen "Se on liian laiha, tuli meille pari viikkoa sitten ja on nyt syöttökuurilla". Olin kotona <3

Vuoden verran Nasun kanssa puuhasteltuani sain päähänpiston vuokrata kesäksi ratsun itselleni. Jotenkin siitä ajatuksesta kahdessa vuorokaudessa kääntyi keskustelu Mammaan ja hevosen ostamiseen. Täydellinen paketti kaltaiselleni ravimiehelle - voi maastoilla, voi ajella kotona omaksi iloksi, voi käydä varsojen kanssa hiitillä, voi puuhastella ja nautiskella hevosen omistamisesta ilman stressiä. Parin vauvaloman jälkeen Mammaa ei satunnaiset taukopäivät haittaisi, jos töissä sattuisi olemaan kiireisempi ajanjakso. Rossu jatkaisi hoitamista kuten tähänkin asti ja kaikki soljuisi hevosen kanssa eteenpäin, omilla ehdoillani, omalla aikataulullani.

Mamma humputteli kotiradalla kärryjen edessä kohti auringonlaskua ja seuraavana kesänä oltiinkin jo hiittikunnossa - omaksi iloksi ja varsojen seuraksi tietenkin. Syksyllä 2010 kävin Marinkan seurana ajamassa hiittiä Siippoossa ja Vermossa. Kahden perättäisen hiittipäivän jälkeen ranteet sanoivat enimmäisen kerran ajamisesta "EI NÄIN". Talven myötä hiititkin jäi omalta osaltani vähemmälle ja palasimme satunnaiseen ajeluun kotosalla. Kortisonipiikkiä on oikeaan käteen tuupattu kuluneen vuoden aikana säännöllisen epäsäännöllisesti, välillä sujuu paremmin ja välillä huonommin. Ohjille painavan hevosen ajaminen on kuitenkin kuin köydenvetoa ja pitkin talvea ja alkukevättä olen miettinyt yhteistä jatkoamme Mamman kanssa. Tulevaisuus kentällä ei tälle yhdistelmälle ole kovin lupaavalta koskaan näyttänyt, kun itse en tiedä mitä olen tekemässä eikä hevonen ymmärrä epämääräisistä avuistani hölkäsen pöläystäkään.

Kun sitten talvella ilmoille heitettiin ajatus Mamman astuttamisesta uudelleen, innostuin heti - Mamman elämä on taas saanut merkityksen. Päätös uudesta varsasta avasi myös itselleni ovet miettimään mitä ja miten voisin hevosharrastusta Valmennuskeskuksessa jatkaa. Urani ravimiehenä on tullut tieni päähän, sen vahvisti viimeisin Siippoon reissu jokunen viikko sitten. Mölyravit olkoon viimeinen yhteinen taistomme. Nyt etsinnässä on ratsu, jonka kanssa voin jatkaa hevosten kanssa puuhastelua ilman, että tarvitsee stressata työkykyään seuraavien viikkojen osalta. Mamma on tehnyt sen, minkä lupasi - ollut maailman paras pullaponi.

- Maija