Oodi Sannalle, pakkasenkestävälle ponitytölle

Sanna ja mä, Mölyravit 2010

Tutustuin Sannaan muutama vuosi sitten tullessani Valmennuskeskus Huuhtaselle hevosenhoitajaksi. Sanna oli silloin ihan oikea pissis (on sisimmässään sitä vieläkin), jonka ylläpitohevonen Makkara seistä tönötti kuuliaisesti odottamassa vaikka maailman tappiin asti Sannan puuhastellessa sen ympärillä. Sittemmin kuvaan astui Pötkö - oman tiensä kulkija, poni, joka on koetellut ja palkinnut ja joka tulee varmasti jatkossakin koettelemaan ja palkitsemaan.

Se tietomäärä, joka Sannalla hevosista on, on jotain täysin käsittämätöntä. Miten paljon voi niin nuori ihminen olla perehtynyt ja lukenut varusteista, ruokinnasta, taudeista? "Nii, eiku mä luin jostain, et..." Niin alkaa joka kolmas Sannan lause. Toki kuka vaan voi lukea mitä vaan, mutta se järjetön kiinnostus perehtyä, tutkia ja muistaa, siitä olen aidosti kateellinen.

Sanna on aina tallilla. Sanna ei jätä laiskuuttaan hevosta hoitamatta eikä omaan mukavuudenhaluunsa vedoten liikuttamatta. Itsehän teen näin säännöllisesti. "Kyllä Mamma pärjää". Ja eipä sillä, pärjäähän se. Mutta enemmänkin vois tehdä kaikkea. Kun vaan ei olis niin kylmä.

Torstaina käväisin tallilla ja Sanna ratsasti Pötkön kanssa mua tiellä vastaan. Ilta oli jo pimentynyt, pakkasmittari näytti kuuttatoista ja mietin, että on se vaan kova jätkä tuo meidän Sanna. Eilen alkuillasta, mittarin kivutessa -18 asteeseen, Sanna soitti ja kysyi Mammaa lainaan maastoreissulle Annan kanssa. Miten paljon täytyy tätä harrastusta rakastaa, että vapaaehtoisesti lähtee tuonne Siperiaan hevosella, jota ei ole mikään pakko liikuttaa? Aika täysillä.

Pakkaan itseni toppahaalareihin ja avaruussaappaisiin ja soitan Sannalle. Edessä on yhteinen iltatalli Sannan hervotonta kikatusta kuunnellen. Tallilla on pikkusisko, jota mulla ei koskaan ole ollut (koska mun vanhemmat sai mut ja totes, että riski toiselle samanlaiselle on kertakaikkiaan liian suuri).

Sanna <3



- Maija